Käsitys piirtämisen taidosta ei ole ollut ennallaan sen jälkeen, kun Betty Edwards julkaisi vuonna 1979 kirjansa Drawing on the Right Side of the Brain. Kirjassaan hän kieltäytyy uskomasta myyttiin piirustustaidon vaatimasta myötäsyntyisestä lahjakkuudesta.
”Aloin opettaa peruskoulun kuvaama-taidonopettajana vuonna 1965”, muistelee uransa alkuaikoja tämä 80-vuotias miljoonapainosten nainen. Hän poikkesi muista kuvaamataidonopettajista siinä, että hän oletti kaikkien ilman muuta oppivan piirtämään. ”En siksi millään tahtonut ymmärtää, miksi nämä oppilaani, jotka muuten oppivat melkeinpä mitä vain, eivät oppineet kuitenkaan piirtämään”, Betty pohdiskelee sydämellisesti.
Silkasta turhautumisesta hän käski eräänä päivänä oppilaitaan kääntämään Picasson kuuluisan Stravinskyn muotokuvan ylösalaisin ja kopioimaan sen. Hämmästys oli suuri, kun luokka hiljeni tehtävän ääreen, ja vielä suurempi kun piirustukset olivat valmiita. Jokainen oppilas oli onnistunut tehtävässään.
”Kyselin heiltä, mitä oli tapahtunut, miksi te nyt osasitte piirtää, kun vasta äsken ette osanneet”, Betty muistelee. Tästä kokemuksesta syntyi halu tutkia tarkemmin, mitä piirtäessä tapahtuu. Hän huomasi, että piirtäminen vaatii tietynlaista mielentilaa. ”En itse esimerkiksi kykene puhumaan ja piirtämään samanaikaisesti”, Betty sanoo.
Niihin aikoihin aivotieteissä tutkittiin paljon aivojen vasenta ja oikeaa aivopuoliskoa ja niiden oletettuja eriytyneitä toimintoja. Betty Edwards sai tästä tutkimuksesta ideoita väitöskirjaansa piirtämisen taidon oppimisesta. Hän kokosi oman tutkielmansa kustantaja Jeremy Tarcherin pyynnöstä kirjaksi, joka ilmestyi vuonna 1979 nimellä Drawing on the Right Side of the Brain. Kirjasta otettiin aluksi pieni painos, mutta se ampaisi kuitenkin saman tien New York Timesin bestsellerlistalle ja pysyi siellä vuoden. Kirjaa on myyty tähän mennessä monta miljoonaa ja se on käännetty 14 kielelle.
”Tietenkin iloitsen menestyksestä”, tunnustaa Betty Edwards, joka kasvoi Kaliforniassa köyhässä työväenluokkaisessa perheessä. Kummallakaan hänen vanhemmistaan ei ollut edes peruskoulun päästötodistusta.
”Lapsuuteni oli siitä huolimatta hyvin visuaalinen”, Edwards muistelee. ”Meillä ei ollut televisiota ja ainoa viihteemme oli radio, joten jouduimme käyttämään paljon mielikuvitustamme.”
Visuaalisen silmän kehittyminen oli myös Edwardsin äidin ansiota. Bettyn mukaan hänen äidillään oli tapana kiinnittää huomiota ympäristön erilaisiin muotoihin ja opettaa häntäkin huomaamaan auringonvalon leikki ohikulkijoiden hiuksissa ja arvostamaan kukkien väriloistoa.
Betty itse oppi piirtämään jo varhain. Köyhyydestä huolimatta kodin ilmapiiri oli lämmin ja kannustava. Kun Betty piirsi keittiön pöydän äärellä, hänen isällään oli tapana, mikäli töiltään ehti, seistä vieressä ja teroittaa kynät hänelle valmiiksi.
Betty Edwardsista tulikin sukunsa ensimmäinen yliopisto-opiskelija. Ajalle tyypilliseen tapaan hänellä ei kuitenkaan alunperin ollut minkäänlaisia omia urasuunnitelmia, vaan hän meni pian yliopistosta valmistuttuaan naimisiin ja sai kaksi lasta.
Avioeron jälkeen hän kuitenkin alkoi jälleen maalata ja pitää näyttelyitä. Hän avasi myös oman gallerian, mutta se osoittautui taloudellisesti liian epävarmaksi. Niinpä hän palasi yliopistoon opiskellakseen kuvaamataidonopettajaksi.
”En koskaan ymmärtänyt, miksi piirtämisen taitoa pidetään niin vahvasti riippuvaisena sisäsyntyisestä lahjakkuudesta”, Betty sanoo ja jatkaa kuvaamalla, kuinka hän jo pikkutyttönä ihmetteli, miksi muut ihailivat taitoa, joka hänen omasta mielestään oli niin yksinkertaista.
Hän vertaa piirtämistaitoa lukutaitoon ja kysyy, suostuisivatko vanhemmat siihen, että kouluissa suhtauduttaisiin lukemiseen samalla tavalla kuin piirtämiseen.
Sellainen suhtautuminen johtaisi siihen, että lukemisen opetusta annettaisiin vain harvoille lahjakkuuksille. Tarjoaisimme opetuksen sijaan lapsille vain paljon lukumateriaalia kokeiltavaksi ja katsoisimme, kuka olisi tarpeeksi lahjakas ja oppisi lukemaan. Emme koskaan sekaantuisi lastemme luontaiseen lukemiseen siitä pelosta, että tukahduttaisimme heissä orastavan ”lukulahjakkuuden”. Jos lapset pyytäisivät ohjeita, vastaisimme samalla tavalla kuin piirustustunneilla tyyliin: ”lue vain vapaasti”, ”lue mielikuvitustasi käyttäen ja nauti” ja ”lukemisen pitäisi olla hauskaa”.
Menestyksestä huolimatta Betty Edwards on kohdannut uransa aikana paljon myös kritiikkiä. Arvostelijoiden mielestä hän on popularisoinut liiaksi neurotieteitä ja ”vetänyt mutkia suoriksi” kuvaillessaan monimutkaisia aivotoimintoja, jotka eivät ole ollenkaan niin yksioikoisen eriytyneitä oikeaan ja vasempaan aivopuoliskoon kuin hän antaa ymmärtää.
Nykyään Edawrds suosiikin mieluummin termejä o-mielentila ja v-mielentila kuvaillessaan oikean ja vasemman aivopuoliskon eroja.
”Emme vieläkään tunne omia aivojamme hyvin ja menetelmistäni voin vain todeta, että jostain syystä ne toimivat. Jokainen taiteilija tunnistaa sen erilaisen mielentilan, joka vallitsee kun syventyy esimerkiksi piirtämiseen”, Edwards vastaa kriitikoille.
Kritiikkiä on tullut myös opettajakollegoilta. Vastustajat ovat arvostelleet hänen kurssejaan siitä, että niillä ei ole mitään tekemistä ”taiteen” kanssa ja että ne itse asiassa voivat olla jonkin vapaamman ja ilmaisuvoimaisemman taiteen luomisen esteenä!
Betty Edwards on tottunut kritiikkiin. Hän tiedostaa, että hänen menetelmänsä ei opeta taidetta isolla T:llä, mutta hän on silti sitä mieltä, että hänen oppinsa tarjoavat ihmisille taitoja, joita näillä ei aiemmin ollut. Jokaisella alalla on perustaidot, jotka pitää oppia. Olisihan esimerkiksi hullua kirjoittaa kirjaa opettelematta kielioppia ja lauserakennetta.
Toiset ovat olleet sitä mieltä, että realistisen piirtämisen opettaminen tappaa luovuuden. ”Päinvastoin”, Betty protestoi. ”Opettamani taidot antavat oppilaille enemmän valinnanvaraa töidensä suhteen.”
”En suinkaan rohkaise opettamaan kolmevuotiaille realistisen piirtämisen taitoja. Lasten pitäisi saada piirtää symbolisia piirustuksia niin kauan kuin he ovat niistä kiinnostuneita eli noin kymmenvuotiaiksi”, Betty Edwards sanoo. Kymmenen vuoden iässä lapset alkavat kuitenkin itse kiinnostua realistisesta piirtämisestä ja turhautuvat, jos he eivät sitä opi.
”Lapset haluavat oppia kolmiulotteisuutta”, Betty Edwards sanoo ja jatkaa: ”Jos lapsille opetetaan havainnointitaitoja, he oppivat kasvaessaan käyttämään näitä taitoja osana ajattelutaitojaan.”
Valitettavasti lapset luopuvat piirtämisestä kokonaan mikäli heille ei opeteta näitä taitoja. Taidot ovat tärkeitä myös siksi, että tätä nykyä lasten ympäristö tulvii kuvia ja visuaalisia ärsykkeitä. Nämä kuvat tulevat kuitenkin ulkoapäin, mikä ei kehitä mielikuvitusta. Edwards näkee, että vahva sisäisten mielikuvien maailma toimii puskurina median suoltamia sähköisiä ärsykkeitä vastaan.
”Piirtämisen opettaminen on aina yhtä kiehtovaa”, tämä 80-vuotias alansa grand old lady hymyilee ja kertoo vielä, että hänen suosikkioppilaitaan ovat olleet ne kurssilaiset, joiden piirustustaito on ennen kurssia ollut viisivuotiaan tasolla: ”Heidän kohdallaan muutos on niin dramaattinen!”
Teksti: Elina Marjamäki